Alkimos juonittelee päästäkseen ylipapiksi
Kolmen vuoden kuluttua Juudaksen miehet saivat tietää, että Demetrios, Seleukoksen poika, oli saapunut Tripoliksen satamaan ja tuonut mukanaan kokonaisen laivaston ja voimakkaan sotajoukon. Hän oli ottanut maan haltuunsa ja teloituttanut Antiokhoksen ja tämän kasvatuksesta vastanneen Lysiaksen.
Muuan Alkimos, joka aiemmin oli ollut ylipappi mutta ehdoin tahdoin tahrannut itsensä levottomuuksien aikana, tajusi, ettei voinut millään keinoin itse pelastaa asemaansa eikä enää päästä pyhälle alttarille. Niinpä hän vuonna 151 meni kuningas Demetrioksen luo ja vei tälle kultaisen seppeleen, palmunoksan ja lisäksi temppelin oliivipuiden oksia, kuten tapana oli. Muuta Alkimos ei sinä päivänä tehnyt, mutta hän sai tilaisuuden edistää mielettömiä hankkeitaan, kun Demetrios kutsui hänet neuvoston istuntoon ja kysyi, millainen mieliala Juudeassa vallitsi ja millaisia suunnitelmia juutalaisilla oli.
Alkimos vastasi kuninkaalle:
»Ne juutalaiset, joita kutsutaan hasideiksi ja joita johtaa Juudas Makkabilainen, kapinoivat ja kahakoivat yhtenään eivätkä anna valtakunnan elää rauhassa. Minultakin on riistetty suvussani kulkenut kunniakas ylipapin virka, ja sen tähden olen nyt tullut tänne – ennen muuta siksi, että kuninkaan menestys on sydäntäni lähellä, mutta myös siksi, että ajattelen maanmiehiäni. Koko kansamme näet kärsii pahoin noiden ihmisten riehunnasta.
»Pyydänkin siis, kuninkaani, että otat selvää kaikista näistä asioista ja toimit meidän maamme ja joka taholta ahdistetun kansamme parhaaksi. Osoita meille sitä lempeyttä ja myötätuntoa, jota tunnet kaikkia kohtaan. Niin kauan kuin Juudas on elossa, valtakunnan olot eivät voi pysyä vakaina.»
Alkimoksen puhuttua tähän tapaan neuvoston jäsenet kiirehtivät heti yllyttämään Demetriosta, sillä he suhtautuivat vihamielisesti Juudakseen. Demetrios kutsui suoraa päätä puheilleen Nikanorin, joka oli ollut norsujoukkojen päällikkönä, nimitti hänet Juudean sotilaskomentajaksi ja lähetti hänet matkaan. Nikanor sai kuninkaalta käskykirjeen, jonka mukaan hänen tuli tappaa Juudas, hajottaa tämän joukot ja asettaa Alkimos korkeimman temppelin ylipapiksi. Juudean vierasheimoiset, jotka olivat paenneet Juudaksen tieltä, liittyivät nyt joukoittain Nikanoriin, koska ajattelivat hyötyvänsä juutalaisten tappioista ja vastoinkäymisistä.
Nikanor Jerusalemissa
Kun Juudeassa kuultiin, että Nikanor oli tulossa ja pakanat aikoivat käydä hyökkäykseen, kaikki sirottivat multaa päälleen ja rukoilivat häntä, joka oli ikiajoiksi erottanut itselleen oman kansan ja aina ilmestynyt omiensa avuksi. Johtajansa käskystä he lähtivät heti liikkeelle sieltä ja kohtasivat vihollisen Dessaun kylässä.
Simon, Juudaksen veli, oli jo ottanut yhteen Nikanorin joukkojen kanssa ja oli jäämässä alakynteen, koska vihollinen oli onnistunut yllättämään hänet. Nikanor varoi kuitenkin ryhtymästä täysimittaiseen taisteluun, sillä hän oli kuullut, kuinka uljaasti ja urhoollisesti Juudaksen miehet taistelivat isänmaansa puolesta. Hän lähetti Poseidonioksen, Theodotoksen ja Mattatian neuvottelemaan rauhansopimuksesta.
Sopimusta käsiteltiin perusteellisesti. Johtaja piti joukkonsa tilanteen tasalla, ja kun sitten havaittiin, ettei ehdoista ollut erimielisyyttä, kaikki myöntyivät sopimukseen. Osapuolet sopivat tämän jälkeen päivästä, jona johtajat kohtaisivat toisensa. Valitulle paikalle ajoivat kummaltakin puolelta vaunut, ja kunniaistuimet asetettiin paikoilleen. Juudas oli sijoittanut aseistettuja miehiään sopiviin paikkoihin, etteivät viholliset pääsisi yllättämään ja tekemään pahojaan. Neuvottelut vietiin kuitenkin sovinnollisesti päätökseen.
Nikanor asui sitten Jerusalemissa eikä tehnyt mitään, millä olisi vihastuttanut kansan, vaan päinvastoin hajotti sen väen, joka oli kerääntynyt hänen luokseen. Juudaksen hän piti aina seurassaan, ja hän ystävystyi yhä läheisemmin Juudaksen kanssa ja kehotti tätä ottamaan vaimon ja hankkimaan lapsia. Juudas menikin naimisiin, asui perheensä parissa ja vietti rauhallista elämää.
Nikanor joutuu koventamaan otteitaan
Kun Alkimos näki, kuinka hyvissä väleissä miehet olivat, hän otti sopimustekstin mukaansa ja lähti Demetrioksen luo. Hän väitti, että Nikanorin hankkeet olivat vaaraksi valtakunnalle: Nikanor oli näet nimittänyt Juudaksen, koko valtakunnan vihollisen, lähimmäksi miehekseen.
Tuo roistoista pahin sai syytöksillään aikaan sen, että kuningas raivostui ja kirjoitti Nikanorille kirjeen, jossa teki selväksi, ettei pitänyt lainkaan tuonkaltaisista sopimuksista, ja käski viipymättä vangita Makkabilaisen ja lähettää hänet Antiokiaan. Kun kirje tavoitti Nikanorin, tämä otti asian raskaasti eikä hyväksynyt sitä, että hänen piti rikkoa sopimus, vaikka toinen osapuoli ei ollut tehnyt mitään väärää. Kuningasta ei kuitenkaan ollut vastustaminen, ja niin hän ryhtyi etsimään sopivaa tilaisuutta voidakseen jonkin juonen avulla toteuttaa saamansa käskyn.
Makkabilainen kuitenkin huomasi, että Nikanor suhtautui häneen aiempaa pidättyvämmin ja kohteli häntä kylmemmin heidän tavanomaisissa tapaamisissaan, ja hän ymmärsi, että tuo etäinen käytös ei luvannut hyvää. Niinpä hän kokosi suurehkon joukon miehiään ja vetäytyi piiloon Nikanorin ulottuvilta.
Kun Nikanor tajusi, että Juudas oli voittanut hänet oveluudessa, hän meni Korkeimman pyhään temppeliin, jossa papit olivat juuri toimittamassa lain määräämiä uhreja, ja käski heitä luovuttamaan miehen. Kun papit vannoivat, etteivät tienneet, missä etsitty oli, Nikanor ojensi oikean kätensä temppeliä kohti ja vannoi puolestaan: »Jos te ette ota Juudasta kiinni ja tuo häntä minulle, minä hajotan tämän Jumalan pyhäkön maan tasalle, revin alttarin kappaleiksi ja pystytän tähän mahtavan temppelin Dionysokselle.» Tämän sanottuaan hän lähti pois.
Papit kohottivat kätensä taivasta kohti ja huusivat avuksi häntä, joka aina taistelee meidän kansamme puolesta. He sanoivat: »Herra, sinä et tarvitse mitään, mutta olet itse katsonut hyväksi, että temppelisi ja asuinsijasi on meidän keskellämme. Herra, sinä pyhistä pyhin, varjele siis tätä rakennusta, joka juuri on puhdistettu, ja pidä se tahrattomana ikiaikoihin saakka!»
Rasisin kuolema
Muuan Rasis-niminen mies, joka kuului Jerusalemin vanhimpien neuvostoon, annettiin ilmi Nikanorille. Hän toimi aina maanmiestensä parhaaksi, ja niinpä häntä kunnioitettiin yleisesti ja kutsuttiin hyvien tekojensa ansiosta »juutalaisten isäksi». Siihen aikaan, kun levottomuudet repivät maata, hän oli joutunut syytteeseen tinkimättömästä juutalaisuudestaan ja silloin päättäväisesti asettanut ruumiinsa ja henkensä alttiiksi juutalaisuuden puolesta. Nikanor halusi tehdä selväksi, kuinka syvästi hän vihasi juutalaisia, ja lähetti yli viisisataa sotilasta pidättämään Rasisin. Hän arveli, että tuon miehen kiinniotto koskisi pahasti juutalaisiin.
Sotilaat olivat tuota pikaa valtaamassa Rasisin talon tornia: he yrittivät murtaa etupuolen portin ja huusivat toisia tuomaan tulta ja sytyttämään ovet. Kun Rasis nyt oli joka puolelta saarroksissa, hän lävisti rintansa omalla miekallaan. Hän halusi mieluummin kuolla kunniakkaasti kuin joutua noiden roistojen käsiin ja kärsiä kohtelua, joka ei ollut hänen jalon syntyperänsä arvoista.
Sekasorron keskellä isku ei kuitenkaan osunut tarkasti, ja kun sotilaat ryntäsivät ovista sisään, Rasis juoksi rohkeasti muurille ja heittäytyi sankarillisesti alas kohti hyökkääjiä. Sotilaat väistivät kiireesti, ja hän putosi heidän keskelleen jääneeseen aukkoon. Vieläkin hän jäi henkiin, ja vihasta hehkuen hän nousi pystyyn ja juoksi vaikeasti haavoittuneena, yltä päältä veressä miesjoukon halki, kunnes seisahtui kallion jyrkänteelle. Veri oli jo vuotamassa hänestä kuiviin, mutta hän veti vielä sisälmyksensä esiin, tarttui niihin molemmin käsin ja viskasi ne sotilaille. Hän rukoili suureen ääneen, että Herra, jonka vallassa elämä ja henki on, antaisi ne kerran hänelle takaisin, ja näin hän erkani elämästä.
