Moabin tuho
Ennussana Moabista.
Näin käy: yöllä se murskataan,
autio on Ar-Moab.
Näin käy: yöllä se murskataan,
autio on Kir-Moab.
Itkemään uhrikukkuloille
nousevat Dibonin asukkaat.
Nebonvuorella ja Medebassa
Moab valittaa.
Jokaisen pää on ajeltu paljaaksi,
jokaisen parta leikattu pois.
Säkkivaatteeseen vyöttäytyneinä
he kulkevat kujilla,
katoilta kuuluu itkua,
toreilla ihmiset vaikeroivat maahan vaipuneina.
Hädissään huutavat Hesbon ja Eleale,
Jahasiin saakka kantautuu niiden ääni.
Siksi Moabin sotajoukko hälisee peloissaan,
Moabin rohkeus pettää.
Minun sydämeni huutaa Moabin hätää.
Pakolaisia riittää Soariin ja Eglat-Selisiaan asti.
He nousevat itkien Luhitin solaa,
sydäntä särkevästi he valittavat ja vaikeroivat
Horonaimin tiellä.
Ja Nimrimin kosteikko muuttuu autiomaaksi,
ruoho kuivuu, kasvit katoavat,
ei mikään vihannoi.
Pakenijat kantavat tavaransa,
sen mitä heillä on jäljellä,
Arabimin uoman yli.
Ja niin hätähuuto kiirii kautta Moabin maan,
valitus kaikuu Eglaimiin,
kaikuu Beer-Elimiin saakka.
Ja Dimonin purot puuntavat verestä punaisina.
Mutta minä lähetän Dimonille jotakin vielä pahempaa:
lähetän leijonat pelastuneiden kimppuun,
niiden rippeiden kimppuun,
jotka jäivät jäljelle Moabista.
