Jumalattomien ylle lankesi pimeys
Suuret ja selittämättömät ovat sinun tuomiosi!
Siksi tietämättömät eksyivät harhateille.
Nuo, joilla ei ollut lakia,
luulivat voivansa orjuuttaa pyhän kansan
mutta jäivät itse pimeyden vangeiksi
ja olivat sen kahleissa pitkän yön,
viruivat synkeissä majoissaan,
joihin ikuinen kaitselmus oli heidät ajanut.
He olivat salassa tehneet syntiä
ja luulleet pysyvänsä piilossa
unohduksen tumman verhon takana,
mutta nyt he joutuivat toisistaan eroon
ja kauhu valtasi heidät,
oudot näyt ahdistivat heitä.
Talon sisinkään soppi ei varjellut heitä pelolta,
vaan ympärillä rytisi ja ryskyi
ja pimeydestä erottui kolkkoja hahmoja,
joilla oli aavemaiset kasvot.
Mikään tuli ei kyennyt levittämään valoa,
eivätkä taivaalla loimuavat tähdet
voineet valaista tuota synkkää yötä.
He näkivät pimeydessä vain kauhistuttavan,
itsestään syttyvän rovion,
ja oudon näyn lamaannuttamina
he pelkäsivät näkemäänsä aina vain enemmän.
Noitien taiat ja temput olivat voimattomia,
ja järjellään kerskailevat joutuivat häpeään.
Ne, jotka olivat luvanneet
ajaa sairaista sieluista pelon ja ahdistuksen,
olivat nyt itse naurettavia, pelosta sairaita.
Ei heillä pahoja pelon aiheita ollut
– hyönteiset rapistelivat, liskot sihisivät –
mutta he joutuivat pelosta suunniltaan.
Jopa ilmaa, jota eivät voineet paeta,
he kieltäytyivät katsomasta,
niin kauhuissaan he olivat.
Pahuus on pelkuruutta
ja tuomitsee itse itsensä:
kun omatunto syyttää,
ihminen sotkee kaiken yhä pahemmin.
Pelko taas ei ole muuta kuin luopumista järjen käytöstä,
ja mitä vähemmän ihminen varautuu tulevaan,
sitä herkemmin hän ummistaa silmänsä
asioilta, jotka häntä ahdistavat.
Tuossa yössä, joka oli itsessään voimaton,
voimattoman tuonelan pohjilta noussut,
he kaikki nukkuivat samaa unta:
heitä piinasivat kammottavat näyt
ja he joutuivat tolaltaan ja lamaantuivat,
kun ennen kokematon kauhu
valahti heidän ylleen.
Jokainen heistä vaipui siinä paikassa maahan
ja tuli suljetuksi vankityrmään,
jonka kalterit eivät olleet raudasta.
Olipa hän maatyömies tai paimen
tai kaukana kylästä raatava työläinen,
pimeys yllätti hänet
ja hän joutui alistumaan väistämättömään kohtaloon,
sillä kaikille pantiin samat pimeyden kahleet.
Kuulivatpa he tuulen suhinaa
tai lintujen soinnukasta laulua tuuheissa oksistoissa,
mahtavan virran tasaista pauhua,
vyöryvien kivien raskasta jyminää,
eläinten iloista kirmailua pimeässä,
julmien petojen raivokasta ärjyntää
tai vuorten rotkoista kimpoavia kaikuja,
he lamaantuivat pelosta.
Koko muu maailma sai olla kirkkaassa valossa,
ja kaikki puuhasivat esteettä askareissaan.
Vain noiden ihmisten ylle
oli laskeutunut raskas yö,
samanlainen kuin se pimeys,
jonka valtaan he aikanaan joutuisivat.
Mutta itse he olivat pahin taakkansa,
pahempi kuin pimeys.
